Kirjoittanut sim | helmikuu 27, 2017

Kotona

Eräs aamu, Yarra-joen rannalla aamua viettäessäni, tajusin yhden mielenkiintoisen asian. Havahduin siihen etten ole oikeastaan vuosiin toivonut että asuisin missään muualla.

(allaoleva kuva kerrankin suurenee klikkaamalla)

home-3

Se että ei akuutisti kaipaa asumaan jonnekin muualle ei välttämättä kuulosta mitenkään erikoiselta asialta.

Minulle se kuitenkin sitä on. Vaikka olen rakastanut joitakin aiempiakin asuinpaikkoja, mm. Bostonia ja kesäistä Helsinkiä, on niissä asuessa aina ollut mielessä jossain taustalla ajatus siitä että mihinkäs sitä seuraavaksi muuttaisi.

Ei ole enää. Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Olen kotona Melbournessa.

Kotona.

Uskallanpa myös näin kahdeksan vuoden jälkeen väittää että kyse ei ole mistään alkuihastuksesta 🙂

Tämä ei tietenkään tarkoita ettenkö välillä kaipaisi ystäviä ja perhettä muualla päin maailmaa, mutta olen ainakin toistaiseksi pystynyt välttämään muiden maiden muistojen kehittymisen parantumattomaksi nostalgiaksi.

Miksi täällä sitten on niin hyvä olla? Siihen on tietysti mahdotonta esittää kattavaa yleistä kuvausta, jokainen kun tykkää eri asioista. Voin kuitenkin kompata sekä Annan että Sandran listoja aiheesta.

En myöskään ole niin hölmö että uskottelisin kaiken aina olevan täydellisesti – ei tietenkään, joka paikalla on ongelmansa ja haasteensa.

Mutta kun kesäinen sää hellii näin kesän päättyessä ja vaatimattomassa lähiössämme 20km keskustasta järjestetään (ilmainen) maailmanluokan jazz-festivaali, ja rento lähikahvilakin tarjoilee kenties maailman parasta kahvia…

home-1

.. ja loistavaa pikkupurtavaa kohtuulliseen hintaan ..

home-2

.. koira- ja muutenkin ystävällisessä, siistissä ja kauniissa ympäristössä, what’s not to like?

Kun sekaan lisää vielä sopivan määrän tärkeitä ihmisiä ja kaiken muun hyvän mitä Melbourne tarjoaa, what’s not to love?

Ja kun näitä täydellisyyttä hipovia hetkiä tulee täällä useammin kuin missään muualla aiemmin, what’s not to fall in love with?

Ihan kirjaimellisesti päiväkahviseuraa siis, ei sellaista päivä”kahvi”seuraa. Siltä varalta ettette ole huomanneet niin kahvilla on Melbournessa aika suuri rooli – myös ihmissuhteiden luomisen katalysaattorina.

coffee2

Tulipa nimittäin eteen Hesarin juttu viime vuodelta siitä miten uusien ystävien löytäminen on etenkin aikuisena vaikeaa. En voinut välttyä ajatukselta että etenkin se ensikontaktin luominen on kertaluokkaa hankalampaa Suomessa kuin nyt vaikka täällä Australiassa, joten päätin kirjoittaa hiukan ihmisiin tutustumisesta täällä.

Missä tahansa maassa on normaalia tutustua ihmisiin harrastusten parissa tai kursseilla tai työpaikalla tai lasten eri aktiviteettien yhteydessä (tai nykyään netin kautta vaikkapa meetup-ryhmissä), joten ei sen enempää niistä. Missä tahansa sen sijaan ei ole normaalia lähestyä tuntemattomia ja pyytää heitä kahvitreffeille ilman sen kummempaa syytä kuin että vaikuttavat kiinnostavilta ihmisiltä, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Täällä kuitenkin se on ihan normaalia, ja päiväkahvitreffeissä ei ole mitään (toistan: ei mitään) epäilyttäviä konnotaatioita toisin kuin selvästi Suomessa.

Etenkin työverkostoitumisessa on ihan normaalia lähestyä ”cold calling”-tyyliin henkilöitä vaikka LinkedIn:issä ja pyytää oman alan tyyppjeä kahville. Tämä oli ensiarvoisen arvokas tapa tutustua täällä aikoinani omaan alaan ja verkostoitua ylipäänsä – useimmiten jokaiselta tapaamalta henkilöltä sai vielä kontaktin tai pari tai kolme lisää, joten äkkiä niitä kertyi enemmän kun ehti tavata. Myöhemminkin on hyvä (IMO, YMMV jne) laajentaa verkostoa tapaamalla uusia ihmisiä.

Mutta tällaisen strukturoidun ja tietoisen työperäisen verkostoitumisen lisäksi Australiassa on helppo tutustua ihmisiin vielä paljon epämuodollisemminkin.

Alla neljä tarinaa miten olen tutustunut Melbournessa ihmisiin; kaikkia näitä pidän nykyään ystävinäni, eli eivät ole pelkästään ”moikataan kun tavataan”-tyylisiä hyvänpäiväntuttuja. Tämä on sikäli mainitsemisen arvoinen asia että monet kokevat pinnallisen ihmisiin tutustumisen Australissa helpoksi, mutta syvällisen jotenkin hankalaksi – ottaen huomioon miten monet ovat sitä mieltä, on siinä varmaan jotain perääkin (tai sitten vaan kulttuurien eroja), vaikka itse en ole kokenut ”oikeaakaan” tutustumista mitenkään erityisen hankalaksi.

Tapaus 1: työmatkalaiset

    Kuljen töihin junalla, ja juna-asemalle otan joko bussin tai pyöräilen. Bussilla kulkiessani käytän useimpina aamuina samaa bussivuoroa, joten aika äkkiä sitä huomaa ketkä muut tulevat samalla vuorolla – etenkin kun tässä vaiheessa linjaa ja aamua bussissa on yleensä korkeintaan neljä ihmistä. Niinpä on luontevaa alkaa tutustumaan muihin kanssamatkustajiin – täällä kun ei ole tapana istua tuppisuuna muihin mitään kontaktia ottamatta.

    Nykyään meillä onkin neljän hengen ”bussiporukka” jolla on oma Whatsapp-ryhmäkin keskusteluun, niin käytännölliseen (jos bussi on esim. myöhässä, vähän kauempaa kyytiin nouseva varoittaa meitä muita, jos ei tule kyytiin niin kerrotaan muille etteivät jää odottamaan jne) kuin muuhunkin jutusteluun. Paitsi aamuisin, tapaamme ajoittain keskustassa lounaan merkeissä tai muuten; muutama viikko sitten yksi meistä, joka on teatterissa töissä, järjesti Her Majesty’s Theatre:en behind-the-scenes kierroksen. Viikon päästä taas kaikkien perheet kokoontuvat lounastamaan yhdessä yhden porukan ”jäsenen” minimaatilalle.

Tapaus 2: satunnaiskohtaaminen eläintarhassa

    Olimme viikonloppuna perheen kanssa käymässä yhdessä Melbournen seudun eläintarhoista. Piknik-lounasta nauttiessamme lähistöltä jonkun perheen isä tulee juttelemaan ja kysyy olemmeko Suomesta, Suomeksi kun siinä keskenämme juttelimme. Kävi ilmi että hän oli vuosia sitten ollut vuoden Suomessa töissä, oli tykännyt kovasti ja mielellään terästi sekä muistoja että kieltä.

    Siinä jutellessamme kävi myös ilmi että vaikka asumme täällä, en ollut siihen mennessä ehtinyt käymään yhdessäkään AFL-ottelussa. Kunnon aussin tavoin mies otti asiakseen korjata tämän pahan kultturipuutoksen, ja muutaman viikon päästä pääsin kaverin klubijäsenyyden siivillä ensimmäiseen AFL-otteluuni MCG:lle. Sen verran suunnitelma epäonnistui ettei minusta AFL-fania tullut, mutta säännöllisesti pidämme silti yhteyttä.

Tapaus 3: blogi

    Melbournessa on luokkaa satoja suomalaisia, joista vain pariin perheeseen pidämme säännöllisesti yhteyttä. En vain ole koskaan kokenut tarpeelliseksi hakeutua nimenomaan ”omanmaalaisten” seuraan, kuten monet näyttävät tekevän. Lisäksi on vaihteleva määrä WH-viisumilla enemmän tai vähemmän tilapäisesti läpikulkevaa porukkaa johon pääsääntöisesti en jaksa ottaa mitään kontaktia koska EVVK. Mutta kuten usein, poikkeus vahvistaa säännön..

    Eräs Melbournessa asuva suomalainen piti (pitää) kuitenkin niin hyvää blogia että oli pakko päästä tapaamaan henkilö tekstien takana – mitenkäs muuten kuin kahvin merkeissä. Ja siellähän oli ihan huipputyyppi, joten tämäkään ystävyys ei jäänyt ihan yhteen tai kahteen kahviin.

Tapaus 4: TEDx

    Joitakin vuosia sitten kävin kuuntelemassa TEDx Melbournen tilaisuuden. Tauolla tuli juttua esiintyjistä jonkun sattumanvaraisen yleisössä olleen brasilialaisen naisen kanssa. Juttu olisi jatkunut paljon pidempäänkin ja kun vielä kävi ilmi että oltiin karkeasti samalla alalla innovaatio-rooleissa, vaihdettiin yhteystietoja.

    Muutama viikko myöhemmin käytiin – ylläri – kahvilla. Vuosien varrella ollaankin sitten tavattu milloin kahvilla, milloin lounaalla, milloin kävelyillä, milloin yhdessä järjestettyjen tilaisuuksien yhteydessä, mutta aina mielenkiintoisten keskustelujen merkeissä – ja nyt näyttää siltä että hänen miehensä on tulossa meille töihin, samaan organisaatioon mun kanssa.

Näitä löytyisi vielä monta lisää, mutta ehkä tästä käy peruskuvio ilmi – uusiin ihmisiin tutustuminen ei vaadi sen kummempaa kuin suun avaamisen, joka on täällä onneksi ihan normaalia toimintaa. Tekisi mieli sanoa että toisin kuin eräässä toisessa tuntemassamme maassa, vaikka toki niitä poikkeuksia on sielläkin.

Tästä saa myös ehkä sellaisen virheellisen kuvan että olen jotenkin superavoin luonne. En ole. En koe olevani mikään luontainen extrovertti, ja nuorempana olin melkoisen ujo nörttityyppinen tapaus. Vuosien varrella siitäkin on onneksi kehittynyt ja nykyään ei tuota mitään ongelmia ottaa kontaktia ihmisiin ilman mitään ikä-, ammatti-, tilanne-, sukupuoli-, kulttuuritausta-, kansalaisuus- tai muita ennakkoluuloja. Ja on hienoa asua kaupungissa jossa pääsääntöisesti muut ajattelevat samalla tavalla, eivätkä tyyliin ”ihme friikki, enhän mä edes tunne sitä, en varmana lähe mihinkään!” (jälkimmäisen mahdollinen yhdennäköisyys nimeltämainitsemattomaan kulttuuriin on täysin sattumanvaraista).

Bonuksena pohjalla näissä kaikissa on se, että kun työnkuvaani kuuluu niin teknologisten kuin muidenkin trendien ja yhteiskunnan ymmärtäminen ja analysointi, kaikki mielenkiintoisten ihmisten kanssa keskustelut edesauttavat sitäkin. Win-win-win siis – ja kaikki vain siksi että uskaltaa pyytää päiväkahviseuraa. Liikuntaakin saa jos kahvittelee vaikka kävelylenkin päätteeksi. Win-win-win-win. Jne.

Kirjoittanut sim | helmikuu 11, 2017

Alkuvuoden sekalaisia

USA vs Australia

Jo aiemmin on ollut puhetta Yhdysvaltojen ja Australian eroista, esim. tässä postauksessa. Kun reissaan työn puolesta säännöllisesti länsirannikolla, jonkinlainen tuntuma maahan pysyy yllä. 

Alla Piilaakso, käytännössä kokonaisuudessaan.

silicon-valley

Ja seuraavaksi havaintoja tältä tuoreimmalta reissulta. On ehkä korostettava että nämä huomiot ovat kohtalaisen yleistyskelvottomia, Kalifornia kun on hyvin erilainen kuin suurin osa Yhdysvaltoja ja Piilaakso on vielä ihan omanlaisensa mikrokosmos sen sisällä. Mutta silti; huomioita pienistä ja isoista asioista.

  • Tiet ovat Kaliforniassa surkeassa kunnossa. Perusinfrastruktuurin onneton tila Yhdysvalloissa jaksaa aina hämmästyttää, etenkin kun kyseessä on about rikkaimman maan rikkaimman osavaltion rikkain alue – ja silti valtatiet ovat yhtä kuoppaa. Ja näin vielä kulttuurissa joka arvostaa yksityisautoilua kenties enemmän kuin missään muualla maailmassa. 

  • Kodittomat; Melbournessa on viime aikoina ollut keskustelua katukuvassa  lisääntyneistä kodittomista – tai ”kodittomista” – ja mitä ilmiölle pitäisi tehdä. San Franciscossa kodittomia on kuitenkin vielä kertaluokkaa enemmän..

  • Auton tankkaus on typerästi järjestetty. En tiedä ovatko bensavarkaudet jotenkin yleisempi juttu Kaliforniassa kuin Australiassa, mutta missään ei pääse vaan tankkaamaan suoraan – aina pitää joko käydä sisällä tai vilauttaa edes korttia automaatilla, ja ulkomainen korttipa ei tietenkään niille kelpaa. Miten voi olla niin vaikeaa vaan tankata ja käydä maksamassa?

  • Piilaakson kupla näkyy kaikessa, tekemisiä myöten, mutta on silti yksilötasolla ohut.

  • Parasta Yhdysvaltojen reissuissa ovatkin ehdottomasti ne ihmiset. Joka kerta pääsee tapaamaan mielenkiintoisia uusia ihmisiä. Johtuen tosin jatkuvasti laajentuvasta ystäväpiiristä siellä, alkavat reissut olla sosiaaliselta vinkkeliltä hiukan haasteellisia..

  • TV on ihan aivotonta. Ei niin että Australiankaan televisiosta aina mitään laatuohjelmaa tulisi, mutta Yhdysvalloissa saa kyllä peruskanavien katsomisesta aivovaurion vielä paljon, paljon nopeammin.

  • Ruoka-annokset ovat edelleen isoja. Näin oli jo vuosikymmeniä sitten eikä trendi ole juuri muuttunut. Vain ns. ”fine dining”-paikoissa päästään normaalia lähenteleviin annoskokoihin. Suurista annoksista johtuen on ihan tavallista että ruoasta ottaa loput boksissa kotiin myöhemmin (ehkä) syötäväksi. Australiassa tätä doggie bag-kulttuuria ei käytännössä ole.

  • Pukukoodi; siinä missä Australiankin pukukoodi on tunnetun väljä ja rento, Piilaaksossa ollaan kyllä vielä askeleen edellä. Jos erehtyy käyttämään pukua (edes ilman krakaa), näyttää korkeintaan pankkiirilta. Toisaalta tätä voisi käyttää ilkeämielisesti hyväkseen jos haluaa – menet johonkin startupiin tummassa puvussa niin porukka on hermona että onkohan rahoituksen kanssa kaikki kunnossa.. 😉 Anyway, tykkkään. Farkut ja t-paitatyyli sopii mulle oikein hyvin.

  • Tippaus. En tykkää. On sitäpaitsi ärsyttävää kun pitäisi olla käteistä jos ei muuta niin ainakin huoneen siivojan tippaukseen jätettäväksi.

  • Vaikka Piilaaksostakin saa jotain juotavaksi hätätapauksessa kelpaavaa kofeiinipitoista juomaa, ei ole Melbournen kahvin voittanutta. Josta päästään seuraavaan aiheeseen..

Mistä on hyvät aamut tehty?

Voiko arkiaamu alkaa paremmin kuin pienellä hyötyliikunnalla ja kahvituokiolla hyvässä seurassa maailman parhaassa kaupungissa, jokimaisemaa auringon noustessa ihaillen?

coffee

No ei voi.

Ikkuna vai käytäväpaikka?

The Economist viime vuoden lokakuussa totesi että käytäväpaikat lentokoneissa ovat kyynikoille ja käytännöllisyyttä arvostaville, kun taas ikkunapaikat niille ketkä vielä ottavat matkustamisen seikkailuna. Ei se varmaan nyt ihan noin mene, mutta on tässä yleistyksessä varmaan jotain perääkin.

Itse käytän vähän molempia paikkoja. Jos pitää matkustaa pitkiä lentoja economy-luokassa, suosin käytännön syistä käytäväpaikkoja koska niissä voi edes välillä oikaista jalkansa käytävälle ja niistä pääsee helpommin jaloittelemaan muita häiritsemättä. Muissa tapauksissa olen viime vuosina alkanut yhä enemmän tykätä taas ikkunapaikoista; nautin pilvistä ja maisemien seuraamisesta, ja harva asia on upeampi kuin ihailla kirkasta tähtitaivasta tähdenlentoineen lentokoneesta (tai no, Australian Outback vetää tälle tälle tähtitaivaalle vertoja mutta kovin monesta muusta paikasta ihailtuna ei).

window-seat

Missä sinä istut?

Chatterboxing

Kouluissa harrastetaan täällä ns. chatterboxing-sessioita, jotka vastaavat vähän amerikkalaisten Show & Tell:iä. Ideana on että joka viikko jokainen oppilas esittää luokalle jonkun lyhyen – tyyliin minuutin – esityksen määrätystä aihepiiristä. Tällä viikolla meidän kakkosluokkalaisen chatterboxing-aihe kuvastaa hyvin miten monikulttuurinen maa Australia on. Tehtävänanto kuului:


My Family History: Who is in your family? What country did your family originally come from? Do you have any special celebrations in your family?



Huomionarvoista tässä on esim. tuo kysymys että mistä maasta perheenne alunperin on; käytännössä kaikki kun ovat jostain muualta, ja useimmat eivät kovin monen polven siirtolaisia. Myös juhlakysymys kuvastaa monikulttuurisuutta – ei ole mitenkään niin että kaikilla on samat juhlat, joulut yms, vaan kunkin kulttuuriin / uskontoon / muihin tapoihin voi kuulua omia juhliaan.

Rakastan metsiä ja puita; erityisesti täällä eukalyptusmetsiä. Rakastan niiden lukuisia todistettuja hyötyjä, niiden tuomaa varjoa kesällä, niiden tukemaa lintuelämää, niiden tuoksua, niiden silhuettia auringonlaskua vasten jne jne. Puiden tuoma tunnelma ja alueen vehreys olivat merkittävässä asemassa nykyistä asuinpakkaakin valittaessa – ja omalla tontillammekin kasvaa iso läjä komeita eukalyptuksia.

sunset

En kuitenkaan rakasta puuta joka yrittää tappaa ihmisiä tai tuhota taloja.

Australiassa nimittäin paitsi eläimet niin puutkin voivat olla kuolemaksi – pääsääntöisesti palamalla, mutta myös tiputtamalla osia itsestään. Tietyt eukalyptuslajit (esim. river red gum) ovat tunnettuja siitä että voivat pudottaa massiivisiakin oksia ilman mitään varoitusta. Nämä saivat vanhanajan käsityönä tehdyn metsänhakkuun aikana herttaisen (not) lempinimen ”widow maker” eli leskentekijä juuri siitä syystä että tippuvat oksat tappoivat metsurin jos toisenkin.

Telttaillessa on myös syytä muistaa ettei pystytä telttaansa tällaisen eukalyptuspuun alle. Tutkimusten mukaan ulkonaolo on kuitenkin ihan turvallista puista huolimatta.

tree-300-wideMiksi ne sitten tiputtavat oksia? Pääsyitä on kaksi; ensinnäkin se toimii vedensäästökeinona; kuivana kautena isojenkin oksien tiputtaminen säästää vettä muulle puulle. Toisekseen tiputettujen oksien kolot houkuttelevat lintuja ja muuta eläimistöä mistä puu välillisesti hyötyy.

Meidän tontilla on tusinan verran täyskasvuisia eukalyptuspuita. Suurin osa on lajiketta red box (Eucalyptus polyanthemos) joka ei ole mitenkään tunnettu tästä oksientiputtelutaipumuksesta.

Huomautettakoon tähän väliin että monet paikalliset puut ovat massiivisia, niin kooltaan kuin suhteelliselta painoltaankin – siinä missä kuivan suomalaisen männyn tai kuusen paino on hiukan yli 300kg/m3, monien eukalyptusten paino sen sijaan on yli 1,000kg/m3.

Kun tämä vasemmalla esiintyvä yksilö, noin 25m korkea ja halkaisijaltaan noin 75cm oleva red box, tiputti viime heinäkuussa isossa myrskyssä pari massiivista oksaa – yli 10m pitkän ja useamman sata kiloa painavan katolle, josta allaoleva kuva, ja vähän lyhyemmän maahan – ajattelimme että kyseessä oli vain huono onni ja myrskytuho.

Tai itse asiassa hyvä onni, koska suuria rakenteellisia vaurioita ei tullut ja kattopeltien korjauskin maksoi ”vain” $700. Myrskyssähän sitä nyt voi puu jos toinenkin vaurioitua.

branch0

Marraskuun lopulla samainen puu tiputti kuitenkin toisenkin oksan, tällä kertaa ihan terassimme viereen. Koira ehti juuri ja juuri pois alta pienessä paniikissa. Kyseessä oli taas massivinen, noin 10 metriä pitkä ja useamman sata kiloa painava oksa. Allejäänyt ihminen olisi ollut helposti mennyttä kalua.

branch2

Koska tämä oksa kuitenkin oli täysin eri kohdasta puuta kun aiemmin tippunut ja tipahti täysin tyynellä säällä, vaikutti siltä että puussa on jotain vikaa ja se olisi mahdolliseti syytä kaataa ennen kuin loput isot oksat, tai koko puu, tippuvat talon tai jonkun päälle.

Miten kaadetaan puu? Osa 1: luvat

Helpoin tapa kaataa puu on, no, kaataa se sen kummempia keneltäkään kyselemättä. Tämä vaan ei ole kovin fiksua ja voi koitua aika kalliiksi koska Victoriassa otetaan etenkin natiivipuiden puiden suojelu vakavasti.

Jos puun menee kaatamaan ilman lupaa, tiedossa on jopa kymmenien tuhansien dollarien sakko, joka ainakin omalla kohdallani toimii varsin riittävänä uhkana laittoman kaadon harkitsemisellekaan. Kuntamme on vielä pahimmasta/parhaasta päästä näiden puiden suojelun kanssa, joten tiesin kyllä odottaa että prosessista tulee hankala.

Puun kaatoon tarvitaan siis lupa. Onneksi kunnallamme on olemassa helppo ”fast track tree removal”-prosessi joka ”vain” $280:n maksulla sisältää lupakäsittelyn ja kunnan arboristin arvion puusta.

Harmi vaan etten voinut käyttää sitä prosessia, koska tonttimme sattuu kuulumaan ns. ”significant landscape overlay”-kaavaan, eli kyseessä on merkittäväksi maisemaksi kaavoitettu alue. Jotta sellaiselta alueelta saisi kaataa puita, tarvitaan erillinen, myös $280:n hakmusmaksulla varustettu planning permit sekä tuo arboristin arvio puun kunnosta – paitsi että nyt ne pitää tehdä erikseen, kunnan pakettiratkaisu ei ole mahdollinen.

Ja ettei menisi liian yksinkertaiseksi, tontillamme sattuu olemaan tontin lohkomisen ja rakentamisen ajalta ns. ”Section 173 agreement” jossa on erinäisiä pääasiassa rakentamista koskevia säädöksiä – kuten kielto kaataa puita jotka on merkitty säilytettäväksi. Tähän sopimukseen voi hakea – jälleen erikseen – muutoslupaa, eli ns ”miscellanous consent”:ia. Tämä ilo taas maksaa $380.

Ensin meinasin että koska 173-sopimus keskittyy rakentamisen ajan velvollisuuksiin jotka on täytetty, ko. sopimuksen voisi kenties mitätöidä – kohdassa ”Ending of Agreement” kun lukee ”This Agreement ends when the Owner has complied with all of the Owner’s obligations under this agreement.”. Koska näin kerran on ainakin omasta mielestäni käynyt, ajattelin että hankkiudun siitä sopimuksesta eroon jotta on yksi hakujuttu vähemmän.

Helppoa, eikö?

No ei.

Ensinnäkin kunta ei tuntunut ensin olevan ollenkaan tietoinen miten 173-sopimus puretaan. Käskivät ottamaan yhteyttä lakimieheen. Ja minähän en satoja tai tuhansia dollareita ala maksamaan lakimiehistä näin yksinkertaisesta asiasta… niinpä kysyin lakimiesystävältä neuvoa, jonka käsitys sopimuksen purusta oli samankaltainen – sen pitäisi olla kohtalaisen yksinkertainen pyyntö.

Niinpä otin uudestaan yhteyttä kuntaan, joka lopulta löysi lomakkeen millä 173-sopimuksen purkua voi hakea – hintaan $630(!).

En varsinaisesti arvostanut tuota hintatietoa, joten otin taas puhelimen käteen ja soitin Victorian hallituksen suunnitteluosastolle. Sieltä löytyi 173-sopimuksista vastuussa oleva henkilö langan päähän, joka vaikkakin vahvisti ko. summan olevan laissa määritelty summa, hämmästeli että kunta tässä tapauksessa ylipäätään vaatii mitään hakemusta sopimuksen purkuun, asian kun pitäisi olla sopimalla selvä velvoitteiden selkeästi täytyttyä.

Seuraavana ohjelmassa oli siis marssia kunnan toimistoon keskustelemaan asiasta kasvotusten.

Yllätys yllätys, kasvotusten keskustelusta ei hirveästi ollut apua eikä asia muuttunut yhtään sen helpommaksi. Sen sijaan selvisi edes puolilooginen syy miksei 173-sopimusta voi noin vain purkaa – se on alunperin tehty naapuritontin omistajan kanssa jonka tontista meidän tonttimme on lohkottu, eli sopimuksessa on kolme osapuolta – me, naapuri ja kunta. Niinpä sen purkaminen pitäisi mennä normaalin kaavan mukaan, eli sen $630:n mukaan..

Koska muutosmaksu oli kuitenkin vähemmän, oli siis aika tarttua toimeen pidemmän kaavan mukaan.

Ensimmäisenä ohjelmassa oli arboristin kutsu paikalle kirjoittamaan puusta raportti. Puun tutkittuaan arboristi totesi että puussa on ko. lajikkeelle epätyypillinen sienitauti, bracket fungus. Puut voivat olla sienen ”infektoimia” monta kymmentä vuotta ilman että aiheuttavat ongelmia, mutta jostain syystä tämä kyseinen puu oli nyt joutunut sen uhriksi aktiivisesti.

Arboristi oli sitä mieltä että ajan kanssa koko puu tulee alas tämän takia, joten se on syytä kaataa. Testeistä ja kunnan vaatimasta standardien mukaisesta (18-sivuisesta!) raportista sai maksaa $380. Raportin johtopäätös oli aika selkeä:

The tree’s structural integrity has been reduced to a point where the remaining canopy is structurally unsafe because of the bracket fungus causing dieback and decay throughout the tree. Further branch failure will occur at any time.

This tree now presents an immediate danger to persons and property and its immediate removal is recommended for the protection of persons and property.

Olin jo lannistunut kohtalooni ja kuvittelin että joudun maksamaan tuon raportin lisäksi ne $280 + $380 hakemusmaksut ennen kuin päästään puuhun edes koskemaan. Sattumalta kuitenkin juttelin eräs päivä kunnanvaltuutetun kanssa eri asiasta, ja kysyin että eikö todellakaan vaarallista puuta saa kaataa ilman mitään typeriä hakemuksia.

Onneksi juttelin, koska kävi ilmi että saa. Ilmaiseksi, kunhan on todistus sen vaarallisuudesta arboristilta, mikä meillä nyt oli.

Paitsi – ylläri – jos tontilla sattuu olemaan 173-sopimus, joka monimutkaistaa asioita.

Seuraavaksi tie vei kunnanvaltuutetun referoimana suunnitteluosaston johtajan pakeille, jonka kanssa asiasta keskusteltuani ja raportit hänelle lähetettyäni kävi ilmi että koska 173-sopparin lausemuoto menee ”ensure any Tree to be retained is not removed, destroyed, felled, lopped, trimmed, uprooted or otherwise damaged” mutta kun puu on jo vaurioitunut ilman meidän toimia, saa sen poistaa. Ilman mitään hakemuksia! Porsaanreikä se on pienikin porsaanreikä ja kun kunta itse sitä ehdottaa niin mikäs siinä:

”Removal of this tree can occur immediately and no miscellaneous consent application is required.”

Näin saatiin kätevästi säästettyä monta sataa dollaria jotka aiemman neuvon mukaan olisi tähän lupaprosessiin kulunut. Johtajan mailissa olikin lisäys ”Please keep a copy of my advice, as this advice is a departure from previous advice.” eli tajusivat itsekin antaneensa vähän ristiriistaista tietoa..

Miten kaadetaan puu? Osa 2: tarjouksia kaadosta

Kun byrokratia tässä tapauksessa osoittautuikin lopulta yllättävän kevyeksi puun sairauden takia, oli aika siirtyä operaation kakkosvaiheeseen eli itse kaatoon. Itse tuollaista järjettömän painavaa jättiläistä ei ollut mitään saumaa lähteä kaatamaan, joten apuun piti kutsua asiantuntija.

Kuten normaalia näissä jutuissa, projekti on syytä kilpailuttaa muutamalla eri taholla. Ja niin teinkin.

Tai yritin tehdä. Kaksi ensimmäistä kaveria kenelle kysymyksen kaadosta lähetin, eivät koskaan (tai no, ainakaan muutamaan päivään) vastanneet koko viestiin. Kolmas palasi heti asiaan mutta oli matkoilla, joten tuli tarkastamaan tilanteen vasta muutamaa päivää myöhemmin.

Lopulta kasassa kuitenkin oli muutama tarjous. Noin puolet urakoitsijoista ehdottivat suoraan ”cash price”:a, eli käteishintaa. Tämä tarkoittaa täällä kirjojen ohi, ilman 10% GST:tä (ALV:ia) suoritettua työtä eli käytännössä harmaan talouden hommia. Tarjouksia oli vähän joka lähtöön; kallein oli $2,200 joka sanoi lisäksi että ei saa koneitaan paikalle ilman toisen puun kaatamista (johon ei ollut lupaa). Seuraavan tarjous oli $1,900. Kolmas oli onneksi vähän muita halvempi $1,200:lla ja vaikutti silti asiantuntevalta.

Halvemmalle hinnalle löytyi looginen selityskin; siinä missä muut olisivat laskuttaneet extraa puutavaran poisviennistä (meillä ei ole takkaa, mutta kavereille olisin kyllä saanut halot vietyä), tämä edullisin sen sijaan tekee rakennetuotteita puusta joten isommat osat ovat rahanarvoista tavaraa hänellekin. Rannetta ohuemmat oksat joka tapauksessa pilkottaisiin paikalla hakkeeksi (mulch) jolle kyllä löytyy puutarhasta käyttöä.

Miten kaadetaan puu? Osa 3: kaato

Puun poisto-operaatio itsesssään oli mielenkiintoinen. Puu oli liian iso ja hankalassa paikassa että sen voisi kaataa mihinkään suuntaan kokonaisena, vaan se piti pilkkoa siinä pystyssä ollessaan. Samoin minkään nosturin saaminen ei takapihalle onnistu (kuten se yksi neropatti-kaataja totesi, kaatamatta lisää puita tieltä), joten jäljelle jäi varmaan eniten taitoa vaativa malli – kiivetä puuhun ja leikata ja laskea oksia köysien varassa yksi kerrallaan maahan.

Valitsemallamme puunkaatokaverilla oli tähän poistomuotoon relevantti harrastus; pylvääseenkiipeäminen (pole climbing), jonka maailmanmestari hän oli joidenkin vuosien takaa sekä myös jossain välissä maailmanennätyksen tehnyt (24 metrin korkuiseen pylvääseen kiipeäminen ajassa 9.6 sekuntia).

Oksa tulossa köyden varassa maahan:

puunpoisto1

Viimeinen latvaston pala lähdössä:

puunpoisto2

Sattumalta naapurikin poistatti pari, hiukan pienempää, puuta muutama päivä aiemmin. Heidän toimistaan satuin nappaamaan videonkin, ja se oli astetta reippaamman näköistä touhua vaikkakin samalla perusperiaatteella – mies puuhun ja oksia yksi kerrallaan alas:

Joka tapauksessa, lopulta – pari kuukautta siitä kun poistoa alettiin aktiivisesti hakemaan – puu oli pala palalta kaadettu. Muistoksi jäi vielä iso läjä haketta pihalle, ja tämän levittämisessä sitä on sitten työsarkaa viikonlopulle:

mulch

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Hermotkin menivät vasta kun pari puuta alempana oleva toinenkin iso puu päätti tiputtaa ison oksan… Argh.

Kirjoittanut sim | tammikuu 8, 2017

Kesä Australiassa on…

Kesä kestää Melbournessa virallisesti 3kk, joulukuusta helmikuuhun. Tämä kalenterimääritelmä ei kuitenkaan kuvasta kokonaisuutta; päivälämpötila on keskimäärin yli +20C:ssä lokakuusta huhtikuuhun, joten suomalaisittain ”kesä” jatkuu yli puolet vuodesta. Mitä kesään kuuluu? YMMV jne, mutta minulla kesä Australiassa on:

  • Aurinkoa. Sitä upeaa, häikäisevää, UV-indeksillä 14 paahtavaa brutaaliakin kesän aurinkoa joka aiheuttaa ihosyöpiä, kuumentaa pysäköidyt autot hetkessä saunoiksi ja tekee keskipäivällä ulkona valokuvaamisesta melkolailla turhaa puuhaa – mutta jota rakastan. Rakkaudesta valoon huolimatta kuumimpina päivinä sitä mielellään välttää keskipäivällä ulkoilua ja varjoja alkaa kummasti arvostaa.

  • Aurinkorasvaa. Edellisestä luontaisesti seuraten, auringolta pitää myös kesällä suojautua ihan tosissaan.. työpäivinä päivän polttavat tunnit ollaan sen verran tehokkaasti sisällä että aurinkorasvaa ei tarvita, mutta muuten päivät alkavat kaikkien perheenjäsenten aurinkorasvauksella. Lapsilla on myös hattupakko kouluissa ja kindereissä ulkoillessa.

  • Kevyttä vaatetusta. Takin voi onneksi unohtaa kaappiin suurimmaksi osaksi vuotta. Meillä töissä (normaali toimistotyöpaikka) lämpimämpinä päivinä on ihan yleistä että porukka on paikalla lyhythihaisissa kauluspaidoissa – ja perjantaisin näkee porukkaa shortseissa ja t-paidoissakin. Konsulttiraukat mm. Accenturella ja PWC:llä sen sijaan painavat kesätkin täydessä mustassa puvussa – niitä käy kyllä vähän sääliksi, mutta vain vähän – itsepä ovat työnsä valinneet 😉

  • Metsäretkiä. Yksi paikka missä ei tule talvella liiemmin liikuttua on metsät, vaikka vesiputoukset olisivatkin parhaimmillaan silloin. Lyhyemmät päivät ja märät kelit vaan eivät siihen houkuttele. Suurimman osan vuodesta kuitenkin on kiva viettää vaikka päivä (tai useampi) metsäretkellä – paitsi pahimpina metsäpaloriskipäivinä. Vaikka täällä ei Suomen tyylistä jokamiehenoikeutta olekaan, on suojelualueita sen verran paljon että metsään pääsee kyllä samoilemaan ilman että pitää kovin kauas lähteä. Metsissä on monesti mukavan viileää ja varjoista kuumina päivinä.

  • Campingiä eli telttailua/retkeilyä. Vaikka tätäkin pystyisi talvella harrastamaan, keskittyy telttailukausi meillä kevääseen, kesään ja syksyyn kun lämpötilat ovat vuorokauden ympäri mukavat eikä kovin kummoisia makuupusseja tarvita. Australiassa on kymmeniä tuhansia leirintäpaikkoja joista varmasti löytää omansa, halusi sitten maisemakseen vuoristoa tai rantaa.

  • Suolaa. Yllättävänkin monessa muodossa; ulkoillessa hikoilun tuottama suola ja siitä seurauksena tuleva suolaisen ruoan nälkä, kuten myös merenrannalta väistämättä joka paikkaan tunkeutuva ihana suolainen merivesi ja -ilma. Josta päästäänkin sopivasti seuraavaan pointtiin eli..

  • Rantaelämää. Rannat ovat tietysti toinen paikka joissa ei tule talvella käytyä. Eikä ihan alkukeväästäkään – olen täällä ”rantakelin” rajana pitänyt +25C:tä koska etenkin avomeren vesi on Victoriassa viileää vuoden ympäri ja useimmiten rannalla tuulee jonkun verran. Viime kesänä hankimme puoliavoimen rantateltan joka on osoittautunut hyväksi hankinnaksi niin tuulen- kuin aurigonsuojanakin.

  • Ötököitä. Nämä voisivat jäädä tulemattakin, mutta väistämättä kesä tuo mukanaan läjän ötököitä hämähäkeistä alkaen. Yli-äänekkät cicadat tulevat sitten varsinaisen kesän alkupuolella (joulukuussa) ja niiden meteliä on aina auringon laskiessa mukava kuunnella sen muutaman viikon kun se kestää. Jossain vaiheessa Melbournen seudulle lentelee tuulten mukana maaseudulta läjäpäin kärpäsiä, mutta itikoita sen sijaan ei onneksi hirveästi ole (kuivan ilmaston etuja).

  • Sotkua. Kun kesä tulee, yleinen siisteysvaatimustaso helposti hiukan laskee. Lapset käytännössä asuvat ulkona, ja itsekin sisällä tulee oltua entistä vähemmän. Rannoilta tulee tietysti aina mukaan puoli rannallista hiekkaa myös..

  • Hattuja. Jos ulkoilee keskipäivän aikaan eikä ihan väkisin halua polttaa itseään kesällä, on opittava käyttämään hattuja. Miestenkin.

  • BBQ:tä Vaikka täällä onkin vuoden ympäri grillaussää, talvella pimeys laskeutuu sen verran aikaisin (ennen kuutta) että ei sitä tule kovin usein talvella pimeässä / keinovalossa grillattua. Kesällä sen sijaan BBQ:lla kypsentää kätevästi niin hampurilaiset kuin maissitkin ja vähän kaikki siltä väliltä.

  • Kevyitä ruokia ja jäisiä juomia. Kun on kuuma päivä (tämän määritelmä on nykyään yli +35C), ei kovin raskas ruoka maistu – BBQ:nkin sijaan tekee mieluummin salaatin ja jonkun jäähilejuoman. Liikkeellä ollessa Boost Juice ja muut vastaavat paikat tulevat ahkeraan käyttöön, kuten myös etenkin Lygon Streetin italialaiset jäätelökioskit, mmm..

  • Auringonlaskuja – koska aurinko laskee täällä kesälläkin viimeistään iltayhdeksän maissa, ehtii auringonlaskuista nauttimaan käytännössä päivittäin.

  • Ruskeita maisemia – siinä missä maasto on talvisin ja keväisin hyvinkin vihreää, kuumuus kesällä kuivattaa ruohon ja maasto alkaa moninpaikoin näyttää kokolailla ruskealta.

  • Ilmastointia – Tasmaniaa lukuunottamatta tulee ilmastointi tarpeeseen koko maassa jossain välissä kesää. Melbournessa lämpö on onneksi yleensä a) kuivaa ja b) helpottaa yöksi, mutta silloin harvoin kun öisinkään ei lämpötila juuri +30C:n alle tipu ja kohdalle sattuu kostea ilmamassa, on sitä kumman kiitollinen viilentävästä ilmastoinnista.

  • Ruuhkaa – joulusta tammikuun loppuun on paikallinen lomakuukausi ja -sesonki. Tämä tarkoittaa ruuhkia suosituimmissa paikoissa. Turistilaumoista eroon pääseminen onnistuu kyllä, mutta sitä saa mennä hiukan sivuun kaikkein suosituimmilta paikoilta.

  • Allergiakauden loppua. Edellämainitusta maiseman ruskeutumisesta on jotain iloakin; siitepölyä tulee täällä pääasiassa heinistä, ja kun ne kuivuvat niin sekin loppuu. Tammikuussa ei siitepöly juuri enää vaivaa.

  • Puutarha kasvaa kohisten. Sikäli kun sitä muistaa kastella. Miedon ilmaston etuja on että pystyy kasvattamaan melkein mitä vaan – tämän kesän yritys on passiohedelmät, jotka toistaiseksi näyttävät voivat varsin kelvollisesti. Ainakin joitain kymmeniä on odotettavissa lähiviikkoina. Niiden kukat ovat kyllä tosi nättejä, kuten allaolevasta kuvasta näkee.

  • Tulipaloja. Victorian seutu on yksi maailman paloherkimmistä alueista, ja kesän kynnyksellä alkaa yleensä ns. fire season eli kausi jolloin metsä- ja maastopaloja eniten esiintyy. Näistä voi lukea lisää omasta postauksestaan.

  • Ulkoilmatapahtumia. Keskustan kupeessa olevassa Sidney Myer Music Bowl:ssa järjestetään ulkoilmakonsertteja, Royal Botanic Gardens:issa ulkoilmaelokuvia jne. Onpa jopa Wilsons Promontoryn kansallispuistossakin ulkoilmaelokuvateatteri, jossa tänä vuonna tuli katsottua Rogue One tähtitaivaan alla, mikäs sen parempi ympäristö.

  • Haita. Haita nyt tietysti kiertää Australian merissä vuoden ympäri, mutta koska ihmisiä on vedessä enemmän kesäisin niin haitkin ovat relevanti juttu kesäisin. Victoriassa on Länsi-Australiaan verrattuna vähän haita, ja niistä on harvoin haittaa. Tänä vuonna kuitenkin jopa keskustan läheisiä rantoja suljettiin lyhyeksi ajaksi haihavaintojen takia. Hirveän paniikissa haiden takia ei kannata kuitenkaan olla; yleensä vuosittain vain pari ihmistä kuolee niiden hyökkäyksiin.

  • Surffausta. Mielikuvista huolimatta ”vain” noin 10% australialaisista harrastaa surffausta. Itsekin tähän joukkoon lukeudun, mutta bodyboard:in muodossa ja kohtalaisen harvoin.

passionfruit

Harvinaista harvinaisempikin kuva itsestäni:

surf

« Newer Posts - Older Posts »

Kategoriat

%d bloggers like this: