Kirjoittanut sim | elokuu 3, 2017

Elokuvateatteri-hifistelyä Melbournessa

Kontekstiksi: olen enimmäkseen toipunut aiemman elämän audiovisuaalinen hifisti, mutta tapaus Dunkirk palautti mieleen vähän vanhoja kriteereitä..

Kuten mahdollisesti tiedätte, Dunkirk on Christopher Nolanin (Inception, Dark Knight, Memento) elokuva toisen maailmansodan aikaan samannimisessä paikassa tehdystä sotilaiden massa-evakuoinnista. Elokuvasta itsessään ei sen enempää, siitä on kirjoitettu monta hyvää parempaa arvostelua kuin itse osaisin tehdä, esim. täällä ja täällä.

Näin Dunkirkin jo pari viikkoa sitten ”tavallisessa”, Village Cinemasin VMAX-teatterissa (VMAX on Village Cinemasin markkinointitermi isommalle valkokankaalle, paremmalle äänentoistolle yms). Elokuva oli kuitenkin erityisesti audiovisuaalisesti niin upea, että päätin mennä katsomaan sen uudestaan parhaassa mahdollisessa paikassa.

Se paras mahdollinen paikka on viime vuonna mm. uudella 12.1-kanavaisella 15,000W:n äänentoistolla päivitetty Melbournen IMAX-teatteri.

Suurin osa Dunkirkista on kuvattu 70mm:n IMAX-formaatissa, ja elokuva-asiantuntijat eivät ole jättäneet epäselväksi mielipidettään miten elokuva pitäisi kokea:

Melbournen IMAX on yksi vain kuudesta teatterista Pohjois-Amerikan ulkopuolella joka näyttää Dunkirkin 70mm:n IMAX-formaatissa; tarjolla on sekä 4K digitaalinen laser-projektio että 1570 filmiprojektio jota varten teatteri asensi takaisin 1570-projektorinsa. Valitsin jälkimmäisen myötäillen Nolanin uskollisuutta perinteiselle filmille.

Teatteri oli varustaunut elokuvaan myös Dunkirk:iin liittyvällä mininäyttelyllä.

Kun tämän lisäksi Melbournen IMAX omaa nykyään maailman suurimman valkokankaan (32x23m eli 736m2 – vertailun vuoksi Tennispalatsin suurin valkokangas on 185m2) niin melkein väitän että elokuvakokemus ei tämän teatterin premium-paikoilta juuri puitteiltaan paremmaksi voi tulla. Lähes $50:n (yli €30) lippuhinta on tietysti aika kova, joten ei täällä mitenkään joka kuukausi tai vuosikaan tule käytyä.

Tällaisia erikoistapauksia varten se kuitenkin kannattaa. Oli nimittäin ElokuvaKokemus isolla E:lla ja K:lla ja Nolanin toteamus ”virtuaalitodellisuus ilman laseja” kuvastaa sitä tämän elokuvan kanssa oikein hyvin. Suosittelen, mutta suosittelen vain ja ainoastaan elokuvateatterissa katsottavaksi; tämä jos mikä kun on elokuva joka ei kotiteatteriin sovellu.

Kirjoittanut sim | kesäkuu 23, 2017

Olenko enää ulkosuomalainen?

Seuraan vaihtelevalla aktiivisuudella paria ulkosuomalaisten ryhmää Facebookissa, ja minusta tuntuu että etäännyn tasaisesti ulkosuomalaisuuden konseptista. On nimittäin joitain ulkosuomalaisten vakiorutiineja jotka toistuvat säännöllisesti. Näihin kuuluu mm:

  • Säännöllisest pohdiskelut muuttaako joskus takaisin Suomeen; koskaanhan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta tämä optio ei ole kyllä pitkään ollut mielessäkään.

  • Erilaisuuksien ylistykset ja valitukset; asumisen kehno laatu on niitä globaalisti yleisimpiä valitusten aiheita, ja olen minäkin koonnut pitkän listan täkäläisistä ”erikoisuuksista”. Pääsääntöisesti näin monen vuoden jälkeen vertailukyky erilaisuuksien suhteen kuitenkin katoaa eikä sitä oikein enää jaksakaan.

  • Suomalaisten ruokien kaipuu; meh (”meh”? Meh.). En aktiivisesti kaipaa yhtään mitään suomalaista ruokaa. Jos tekee mieli karjalanpiirakoita, leivon itse; jos tekee mieli ruisleipää, ostan tai leivon itse, jne. Olisi toki kiva jos marjoja olisi saatavilla enemmän, mutta ei niiden aktiivisesta kaipailuista ja voi-että-kun-ei-ole-kunnon-mustikoita-harmittelusta ole mitään iloa – sitäpaitsi tilalla on monta uutta yhtä herkullista hedelmää yms.

  • Jokavuotiset matkat Suomeen ja niiden pohtiminen, tunteiden ja ajatusten vääntäminen ennen matkaa, matkan aikana ja matkan jälkeen. Emme ole vuosiin käyneet Suomessa, osin taloudellisista syistä mutta vuosittain en kyllä siellä kävisi vaikka olisi rahaakin; nähtävää ja koettavaa löytyy ihan tästä vierestäkin useamman elämän tarpeisiin.

  • Suomalaisten juhlien vietto, kuten vaikkapa Vapun tai Juhannuksen tms. Niitä monet suomalaiset viettävät puoliväkisin ulkomaillakin, ja tuntuu että niiden merkitys peräti korostuu; ikään kuin pidetään kiinni tiukemmin niistä oman kulttuurin rippeistä mistä voidaan. Omasta puolestani: evvk. Toisaalta mitkään kansalliset juhlat eivät ole koskaan olleet Mun Juttu ™ joten vietän ihan yhtä vähän vaikkapa Queen’s Birthday:tä tai Melbourne Cup Day:tä kuin Vappua.

  • Säännölliset suomalaisten tapaamiset. Lapset käyvät Suomi-koulussa, mutta pääsääntöisesti en itse lähde mihinkään säännöllisiin suomalaisten illanistujaisiin, tapaamisiin tai ajoittaisiin kissanristiäisiin. Ei niin että minulla olisi mitään suoranaisesti suomalaisia vastaan (tietenkään), mutta kansalaisuus ei vaan näyttele mitään osaa siinä kenen kanssa haluan viettää aikaa, joten suomalaisten osuus siinä ryhmässä on aika pieni.

Näiden ja muiden huomioiden myötä olen tullut siihen tulokseen etten ole enää ”oikea” ulkosuomalainen – sikäli kun olen koskaan ollutkaan.

Mutta toisaalta jäin pohtimaan että miksi monien ihmisten identiteetti on niin vahvasti sidoksissa kotimaahan tai synnyinmaahan? Kai kansalaisuus on helppo tapa rakentaa identiteettiä kun on valmiina joku johon voi nojata, ja tokihan sekä kulttuuri että kieli vaikuttaa ajattelumalleihin ja -tapoihin.

Mutta silti käsite että ollaan jopa ylpeitä syntymämaan kansallisuudesta – ylpeitä sattumanvaraisesta asiasta jonka eteen ei itse ole tehnyt yhtään mitään – on minulle vieras. Mielummin määrittelen itseni enemmän sellaisten asioiden pohjalta johon olen itse voinut vaikuttaa. Toisaalta tähän väliin on lisättävä että nimenomaan ulkosuomalaisilla on keskimäärin tasapainoisempi suhtautuminen kansallisylpeyteen – lainaten Alexander von Humboldt:ia; “The most dangerous worldviews are the worldviews of those who have never viewed the world.”

”As I have grown older, I’ve learned that pleasing everyone is impossible, but pissing everyone off is a piece of cake.”

Koska tuosta ylläolevasta ottaa joku kuitenkin herneen nenäänsä niin tarkennan että olin tietoisen tarkka sanavalinnoissani tässä – pointti oli hämmästellä nimenomaan ylpeyttä (ja tarkennuksena nimenomaan paremmuudentuntoista ylpeyttä) jostain johon itsellä ei ole ollut osaa eikä arpaa. On monta muuta omasta mielestäni korrektimpaa ja oikeutettua adjektiivia; minäkin olen suomalaisesta taustastani kiitollinen ja onnellinen siitä että olen sattunut niin hyvään maahan syntymään; mutta omasta näkökulmastani se on nimenomaan sitä, sattumaa, eihän minulla ole ollut siihen mitään vaikutusvaltaa.

Koska identiteettini ei kuitenkaan ole koskaan ollut vahvasti sidoksissa synnyinmaahan, ei ehkä ole yllättävää etten koe itseäni ”ulkosuomalaiseksi”. Määrittelyt hoidan mielummin muilla piirteillä, mutta jos olisi ihan pakko määritellä itsensä sen mukaan mistä maantieteellisistä paikoista on väkisin imenyt vaikutteita, kuvailisin itseäni vaikkapa Suomessa syntymään sattuneeksi, Pohjois-Amerikalla maustetuksi australialaiseksi maailmankansalaiseksi.

Ps. Ja kyllä, tiedän senkin että määritelmän mukaisesti olen tottakai ulkosuomalainen eikä se kovin helposti muutu ellei meiltä aleta riistämään kansalaisuuksia.

Kirjoittanut sim | Touko 25, 2017

Kirjoja, lehtiä ja pilviä

Katsellessani ympäri aamujunaa, havahduin (jälleen) siihen että useammalla ihmisellä oli edessään kirja kuin kännykkä. Tämä jaksaa hämmästyttää koska kovin monessa paikassa ei maailmassa nykyään näin ole.

Sattuneesta syystä kirjat ovat osasyyllinen siihenkin että edellisestä postauksesta on ehtinyt vierähtää tovi. Töiden puolesta yksi alkavan talven projekteista on nimittäin tutusta tekoälyyn ja koneoppimiseen astetta tai paria keskivertoa paremmin. Tykkään aloittaa vastaavat haasteet sekä ns. top-down että bottom-up-menetelmiä hyödyntäen. Ensin mainittua edustaa nyt alkuun tämä pino, joka on jo puoliksi luettu:

Jälkimmäiseen sisältyy Octaven ja Googlen TensorFlow:n oppiminen; työpaikan puolesta käytettävissä onneksi on Nvidian GPU-klustereita, joten on alustoja joilla pääsee leikkimään. Molempien lähestymistapojen yhdistäminen auttaa sekä ymmärtämään trendit ja kokonaiskuvan että saamaan tarpeeksi teknisen tason ymmärrystä tärkeiden yksityiskohtien käsittämiseksi. Pelkästään toisen puolen osaamisella tulee aiheesta helposti vinoutuneita ajatuksia tai oletuksia, suuntaan tai toiseen.

Miten tämä mahdollisesti kryptiseksi mennyt homma nyt liittyy Melbourneen tai edes Australiaan? No suoranaisesti ei tietysti yhtään mitenkään. Välillisesti siitä kuitenkin saa aasinsillan sillä tavalla, että kaupungista ja työpaikaltakin löytyy paljon osaamista tältäkin alueelta, ja on kiva että ajatustenvaihtoa voi harrastaa itseään fiksumpien ihmisten kanssa. Toisin sanoen, on suoraan sanottuna hienoa asua kaupungissa joka arvostaa ajattelua.

Melbourne Festivalin taiteellinen johtaja on todennut kaupungista seuraavasti; ajatus johon on helppo yhtyä:

”Someone said to me, ’Melbourne is the novel and Sydney is the movie’. I love the fact that this is a city with an unabashed intellectual quality about it.

Tämä näkyy isommissa jutuissakin – kuten vaikkapa siinä että Sir David Attenborough:n tyyppiset kiertueet tulevat tänne, ja siitä että maksulliset luennot suolistoflorasta myyvät loppuun 2,000-paikkaisia saleja, kuten tässä kaveri FB-postauksessaan joku kuukausi sitten mainosti:

Ja yhtä lailla pienemmissä jutuissa, kuten vaikkapa Melbourne Museum:in mainospostissa – kukapa ei haluaisi rakentaa hemoglobiinipompulaa? 😉

Lehtiä

Mitenkäs ne lehdet sitten? Tässä tapauksessa kyse oli ihan puiden lehdistä. Australiassa on aika vähän talvisin lehtensä tiputtavia lehtipuita, joten varsinaista kaiken kattavaa ruskaa ei täällä pysty kokemaan. Ruskaakin kuitenkin näkee, sitä vaan joutuu vähän hakemaan. Keskustan puistoistakin pääsee näihin aikoihin vuodesta vähän siitä nauttimaan, mutta parhaat ruskat ovat kaupungin ulkopuolella. Muuttolinnun Anna kirjoittikin yhdestä suosituimmista ruskakohteista, Macedon Ranges:ista, joten niitä hienoja kuvia kannattaa käydä ihailemassa siellä.

Me suuntasimme toiselle puolelle kaupunkia, Healesvilleen. Healesvillen kupeessa on Maroondah Reservoir Park josta allaolevat kuvat (suurenevat klikkaamalla):

Ympäröivä eukalyptusmetsä ei paljon ruskaudu:

Muualta sentään löytyy väriä:

Pilviä

Yksi korkean toimistotalon eduista on hyvät maisemat. Ja aina välillä, kuten tässä eräs sumuinen aamu auringonnousun aikaan, maisemat ovat todella upeat:

Kirjoittanut sim | huhtikuu 19, 2017

”Died doing what she loved”

Hiukan vakavammaasta aiheesta tällä kertaa; miten ihmisten kuolemaa käsitellään?

Ihmisiä tietysti kuolee jatkuvasti, eivätkä ”normaalit” tapaukset päädy lehtiin. Äskettäin on parikin tapausta kuitenkin päätynyt lehtiin, ja molemmissa on tuttu teema joka toistuu aina kun se on aiheellista: kun ihminen kuolee tehdessään jotain jota rakasti, on se selvästi lohdullista muille ja tekee omalla tavallaa tapahtuneesta hyväksyttävämpää.

Reilu viikko sitten kuoli tunnettu koomikko John Clarke, 68. John teki paljon komiikkaa ja satiiria. Hänen yksi tunnetuimmista tuotoksista oli lähes 30 vuotta jatkuneet, yleensä viikottaiset, satiirihaastattelut yhteistyökumppaninsa Bryan Dawe:n kanssa. Nämä ovat aivan loistavia, vaikka aukeavatkin usein vain kontekstin tunteville. Suosittelen lämpimästi käymään katsomassa Clark and Dawe-YouTube-kanavalta edes muutaman.

Tässä yksi suosituimmista, vuonna 1991 sattuneen tankkeriturman jälkeen tehty pätkä:

Clarke & Dawe:n maailman- ja Australian talouden ja politiikan kuvaukset ovat aina loistavia. Vähän kuin Australian versio Jon Stewartista.

Tässä vielä kaksikon viimeinen video, tehty vain joitakin päiviä ennen Clarken kuolemaa.

John Clarke kuoli sydänkohtaukseen retkeillessään Grampiansin kansallispuistossa, jossa olen itsekin monesti ollut. Perhe totesi lehdistölle seuraavasti:

”John died doing one of the things he loved the most in the world, taking photos of birds in beautiful bushland with his wife and friends. He is forever in our hearts.”

Toissapäivänä sattui toinen traaginen kuolemantapaus, kun nuori tyttö kuoli haihyökkäykseen Western Australiassa ollessaan isänsä kanssa surffaamassa. Myös tytön perhe totesi lausunnossaan samaan tyyliin:

”We can take comfort that Laeticia died doing something that she loved. The ocean was her and her family’s passion. Surf was something that she… would do with her dad and her sisters.”

On mielestäni hienoa että tällaisissa tapahtumissa ei keskitytä vaatimaan vaikkapa haiden tappamista, vaan tietyllä tavalla hyväksytään kuolema osana elämää. Tietenkään se ei vähennä perheen, omaisten ja ystävien surua, mutta yhtä turhaa olisi olla pysyvästi katkera tai hakea kostoa tavalla tai toisella.

Täällä muuten ei ole samalla tavalla tapana vierailla haudoilla kuin Suomessa, vaikka totta kai ihmiset tekevät sitäkin. Monet hautausmaat suoraan sanottuna näyttävät siltä että ei siellä tee mieli vieraillakaan; ne ovat usein aika karuja paikkoja. Myös poikkeuksia löytyy, esim. omalla asuinalueellaamme on hautausmaa joka on aivan ihana, hienosti maisemoitu ja hyvin hoidettu. Yleisempää kuitenkin on että ihmiset käyvät muistamassa kuolleita esim. muistomerkeillä, erityisesti jos on kuollut jonkin katastrofin yhteydessä kuten Black Saturday-metsäpalojen.

Ja kyllä, haihyökkäyksiin kuolee Australiassa välillä ihmisiä. Ei kuitenkaan kannata tarpeettomasti panikoida moisesta faktasta, eikä mielestäni pysyä poissa merestä haiden pelossa. Riski on joka tapauksessa todella pieni. Hait eivät sitä paitsi ole lähelläkään vaarallisimpia eläimiä:

Huomaa että ylläolevat luvut ovat kymmenen vuoden ajalta kokonaislukuja. Samasta listasta selviää myös että ne ”tappavat” hämähäkit ja käärmeet ja meduusat eivät nyt ihan oikeasti ole merkittävä riskitekijä. Australiassa on myös maailman neljänneksi korkein elinajanodote (edelle pääsevät vain Japani, Singapore ja Sveitsi) joten siinäkään tilastossa mitkään hait eivät näy missään.

Loppuun vielä Mt Macedonin hautausmaalta, Melbournen läheltä, kuva hautakivestä joka on ehkä upein ikinä näkemäni:

Kun auringonnousu näyttää tältä, tietää että ilmassa on savua jo ennen kuin astuu ulos ja sen haistaa:

Tulipalot ja niihin varautuminen kuuluu normaaliin elämään täälläpäin Australiaa, ja tästä onkin ollut jo juttua aiemminkin. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole mistään huolestuttavasta, vaan lukuisista kontrolloiduista tarkoituksella sytytetyistä tulipaloista.

Mutta miksi kummassa kukaan haluaisi tökätä tuleen metsää maailman paloherkimmällä alueella?

Juurikin siksi että ollaan maailman paloherkimmällä seudulla. Paikallinen palolaitos muistutti Facebook-sivuillaan mistä on kyse:

Kyseessä ovat siis planned burns tai toiselta nimeltään fuel reduction burns, joka kertoo paremmin mistä on kyse. Pahimman tulipalokauden ulkopuolella maastoa poltetaan tarkoituksella hallitusti, jotta ”polttoainetta” eli kuivaa puuta ja muuta kasvillisuutta saataisiin vähennettyä maastosta tulipalokauden ulkopuolella. Näin pahimpaan aikaan syttyy vakavia paloja vähemmän ja ne etenevät hallitummin kun maasto ei ole tupaten täynnä kuivaa palavaa ainesta.

Kun Victorian Emergency-karttaa kävi vilkaisemassa osoitteessa http://www.emergency.vic.gov.au/ niin meneillään on parhaillaan kymmeniä tällaisia polttoja ympäri osavaltiota. Niistä leviää vähän joka puolelle savua, joka sivuvaikutuksenaan tekee auringonnousuista ja -laskuista hyvinkin punaisia.

Suunniteltujen polttojen suunnitelmaa voi käydä vilkaisemassa täältä Forest Fire Managementin sivuilta. Maastoa poltetaan aikamoisia määriä; yksittäiset poltot ovat laajudeltaan muutamasta hehtaarista aina 5,000 hehtaariin (50km2) saakka. Vertailun vuoksi Suomessa ei ole ollut yli neljäänkymmeneen vuoteen metsäpaloa jossa olisi palanut yli 1,000 hehtaaria metsää.

Aivan riskittömiä eivät nämä suunnitellutkaan poltot ole; pari vuotta sitten Lancefieldin kylässä 70km:n päässä Melbournesta kontrolloitu tulipalo karkasi kontrolloimattomaksi ja tuhosi muutaman talon ennen kuin se saatiin uudelleen hallintaan.

Older Posts »

Kategoriat

%d bloggers like this: