Olenko enää ulkosuomalainen?

Seuraan vaihtelevalla aktiivisuudella paria ulkosuomalaisten ryhmää Facebookissa, ja minusta tuntuu että etäännyn tasaisesti ulkosuomalaisuuden konseptista. On nimittäin joitain ulkosuomalaisten vakiorutiineja jotka toistuvat säännöllisesti. Näihin kuuluu mm:

• Säännöllisest pohdiskelut muuttaako joskus takaisin Suomeen; koskaanhan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta tämä optio ei ole kyllä pitkään ollut mielessäkään.

• Erilaisuuksien ylistykset ja valitukset; asumisen kehno laatu on niitä globaalisti yleisimpiä valitusten aiheita, ja olen minäkin koonnut pitkän listan täkäläisistä ”erikoisuuksista”. Pääsääntöisesti näin monen vuoden jälkeen vertailukyky erilaisuuksien suhteen kuitenkin katoaa eikä sitä oikein enää jaksakaan.

• Suomalaisten ruokien kaipuu; meh (”meh”? Meh.). En aktiivisesti kaipaa yhtään mitään suomalaista ruokaa. Jos tekee mieli karjalanpiirakoita, leivon itse; jos tekee mieli ruisleipää, ostan tai leivon itse, jne. Olisi toki kiva jos marjoja olisi saatavilla enemmän, mutta ei niiden aktiivisesta kaipailuista ja voi-että-kun-ei-ole-kunnon-mustikoita-harmittelusta ole mitään iloa – sitäpaitsi tilalla on monta uutta yhtä herkullista hedelmää yms.

• Jokavuotiset matkat Suomeen ja niiden pohtiminen, tunteiden ja ajatusten vääntäminen ennen matkaa, matkan aikana ja matkan jälkeen. Emme ole vuosiin käyneet Suomessa, osin taloudellisista syistä mutta vuosittain en kyllä siellä kävisi vaikka olisi rahaakin; nähtävää ja koettavaa löytyy ihan tästä vierestäkin useamman elämän tarpeisiin.

• Suomalaisten juhlien vietto, kuten vaikkapa Vapun tai Juhannuksen tms. Niitä monet suomalaiset viettävät puoliväkisin ulkomaillakin, ja tuntuu että niiden merkitys peräti korostuu; ikään kuin pidetään kiinni tiukemmin niistä oman kulttuurin rippeistä mistä voidaan. Omasta puolestani: evvk. Toisaalta mitkään kansalliset juhlat eivät ole koskaan olleet Mun Juttu ™ joten vietän ihan yhtä vähän vaikkapa Queen’s Birthday:tä tai Melbourne Cup Day:tä kuin Vappua.

• Säännölliset suomalaisten tapaamiset. Lapset käyvät Suomi-koulussa, mutta pääsääntöisesti en itse lähde mihinkään säännöllisiin suomalaisten illanistujaisiin, tapaamisiin tai ajoittaisiin kissanristiäisiin. Ei niin että minulla olisi mitään suoranaisesti suomalaisia vastaan (tietenkään), mutta kansalaisuus ei vaan näyttele mitään osaa siinä kenen kanssa haluan viettää aikaa, joten suomalaisten osuus siinä ryhmässä on aika pieni.

Näiden ja muiden huomioiden myötä olen tullut siihen tulokseen etten ole enää ”oikea” ulkosuomalainen – sikäli kun olen koskaan ollutkaan.

Mutta toisaalta jäin pohtimaan että miksi monien ihmisten identiteetti on niin vahvasti sidoksissa kotimaahan tai synnyinmaahan? Kai kansalaisuus on helppo tapa rakentaa identiteettiä kun on valmiina joku johon voi nojata, ja tokihan sekä kulttuuri että kieli vaikuttaa ajattelumalleihin ja -tapoihin.

Mutta silti käsite että ollaan jopa ylpeitä syntymämaan kansallisuudesta – ylpeitä sattumanvaraisesta asiasta jonka eteen ei itse ole tehnyt yhtään mitään – on minulle vieras. Mielummin määrittelen itseni enemmän sellaisten asioiden pohjalta johon olen itse voinut vaikuttaa. Toisaalta tähän väliin on lisättävä että nimenomaan ulkosuomalaisilla on keskimäärin tasapainoisempi suhtautuminen kansallisylpeyteen – lainaten Alexander von Humboldt:ia; “The most dangerous worldviews are the worldviews of those who have never viewed the world.”

”As I have grown older, I’ve learned that pleasing everyone is impossible, but pissing everyone off is a piece of cake.”

Koska tuosta ylläolevasta ottaa joku kuitenkin herneen nenäänsä niin tarkennan että olin tietoisen tarkka sanavalinnoissani tässä – pointti oli hämmästellä nimenomaan ylpeyttä (ja tarkennuksena nimenomaan paremmuudentuntoista ylpeyttä) jostain johon itsellä ei ole ollut osaa eikä arpaa. On monta muuta omasta mielestäni korrektimpaa ja oikeutettua adjektiivia; minäkin olen suomalaisesta taustastani kiitollinen ja onnellinen siitä että olen sattunut niin hyvään maahan syntymään; mutta omasta näkökulmastani se on nimenomaan sitä, sattumaa, eihän minulla ole ollut siihen mitään vaikutusvaltaa.

Koska identiteettini ei kuitenkaan ole koskaan ollut vahvasti sidoksissa synnyinmaahan, ei ehkä ole yllättävää etten koe itseäni ”ulkosuomalaiseksi”. Määrittelyt hoidan mielummin muilla piirteillä, mutta jos olisi ihan pakko määritellä itsensä sen mukaan mistä maantieteellisistä paikoista on väkisin imenyt vaikutteita, kuvailisin itseäni vaikkapa Suomessa syntymään sattuneeksi, Pohjois-Amerikalla maustetuksi australialaiseksi maailmankansalaiseksi.

Ps. Ja kyllä, tiedän senkin että määritelmän mukaisesti olen tottakai ulkosuomalainen eikä se kovin helposti muutu ellei meiltä aleta riistämään kansalaisuuksia.