Kirjoittanut sim | 23 kesäkuun, 2017

Olenko enää ulkosuomalainen?

Seuraan vaihtelevalla aktiivisuudella paria ulkosuomalaisten ryhmää Facebookissa, ja minusta tuntuu että etäännyn tasaisesti ulkosuomalaisuuden konseptista. On nimittäin joitain ulkosuomalaisten vakiorutiineja jotka toistuvat säännöllisesti. Näihin kuuluu mm:

  • Säännöllisest pohdiskelut muuttaako joskus takaisin Suomeen; koskaanhan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta tämä optio ei ole kyllä pitkään ollut mielessäkään.

  • Erilaisuuksien ylistykset ja valitukset; asumisen kehno laatu on niitä globaalisti yleisimpiä valitusten aiheita, ja olen minäkin koonnut pitkän listan täkäläisistä ”erikoisuuksista”. Pääsääntöisesti näin monen vuoden jälkeen vertailukyky erilaisuuksien suhteen kuitenkin katoaa eikä sitä oikein enää jaksakaan.

  • Suomalaisten ruokien kaipuu; meh (”meh”? Meh.). En aktiivisesti kaipaa yhtään mitään suomalaista ruokaa. Jos tekee mieli karjalanpiirakoita, leivon itse; jos tekee mieli ruisleipää, ostan tai leivon itse, jne. Olisi toki kiva jos marjoja olisi saatavilla enemmän, mutta ei niiden aktiivisesta kaipailuista ja voi-että-kun-ei-ole-kunnon-mustikoita-harmittelusta ole mitään iloa – sitäpaitsi tilalla on monta uutta yhtä herkullista hedelmää yms.

  • Jokavuotiset matkat Suomeen ja niiden pohtiminen, tunteiden ja ajatusten vääntäminen ennen matkaa, matkan aikana ja matkan jälkeen. Emme ole vuosiin käyneet Suomessa, osin taloudellisista syistä mutta vuosittain en kyllä siellä kävisi vaikka olisi rahaakin; nähtävää ja koettavaa löytyy ihan tästä vierestäkin useamman elämän tarpeisiin.

  • Suomalaisten juhlien vietto, kuten vaikkapa Vapun tai Juhannuksen tms. Niitä monet suomalaiset viettävät puoliväkisin ulkomaillakin, ja tuntuu että niiden merkitys peräti korostuu; ikään kuin pidetään kiinni tiukemmin niistä oman kulttuurin rippeistä mistä voidaan. Omasta puolestani: evvk. Toisaalta mitkään kansalliset juhlat eivät ole koskaan olleet Mun Juttu ™ joten vietän ihan yhtä vähän vaikkapa Queen’s Birthday:tä tai Melbourne Cup Day:tä kuin Vappua.

  • Säännölliset suomalaisten tapaamiset. Lapset käyvät Suomi-koulussa, mutta pääsääntöisesti en itse lähde mihinkään säännöllisiin suomalaisten illanistujaisiin, tapaamisiin tai ajoittaisiin kissanristiäisiin. Ei niin että minulla olisi mitään suoranaisesti suomalaisia vastaan (tietenkään), mutta kansalaisuus ei vaan näyttele mitään osaa siinä kenen kanssa haluan viettää aikaa, joten suomalaisten osuus siinä ryhmässä on aika pieni.

Näiden ja muiden huomioiden myötä olen tullut siihen tulokseen etten ole enää ”oikea” ulkosuomalainen – sikäli kun olen koskaan ollutkaan.

Mutta toisaalta jäin pohtimaan että miksi monien ihmisten identiteetti on niin vahvasti sidoksissa kotimaahan tai synnyinmaahan? Kai kansalaisuus on helppo tapa rakentaa identiteettiä kun on valmiina joku johon voi nojata, ja tokihan sekä kulttuuri että kieli vaikuttaa ajattelumalleihin ja -tapoihin.

Mutta silti käsite että ollaan jopa ylpeitä syntymämaan kansallisuudesta – ylpeitä sattumanvaraisesta asiasta jonka eteen ei itse ole tehnyt yhtään mitään – on minulle vieras. Mielummin määrittelen itseni enemmän sellaisten asioiden pohjalta johon olen itse voinut vaikuttaa. Toisaalta tähän väliin on lisättävä että nimenomaan ulkosuomalaisilla on keskimäärin tasapainoisempi suhtautuminen kansallisylpeyteen – lainaten Alexander von Humboldt:ia; “The most dangerous worldviews are the worldviews of those who have never viewed the world.”

”As I have grown older, I’ve learned that pleasing everyone is impossible, but pissing everyone off is a piece of cake.”

Koska tuosta ylläolevasta ottaa joku kuitenkin herneen nenäänsä niin tarkennan että olin tietoisen tarkka sanavalinnoissani tässä – pointti oli hämmästellä nimenomaan ylpeyttä (ja tarkennuksena nimenomaan paremmuudentuntoista ylpeyttä) jostain johon itsellä ei ole ollut osaa eikä arpaa. On monta muuta omasta mielestäni korrektimpaa ja oikeutettua adjektiivia; minäkin olen suomalaisesta taustastani kiitollinen ja onnellinen siitä että olen sattunut niin hyvään maahan syntymään; mutta omasta näkökulmastani se on nimenomaan sitä, sattumaa, eihän minulla ole ollut siihen mitään vaikutusvaltaa.

Koska identiteettini ei kuitenkaan ole koskaan ollut vahvasti sidoksissa synnyinmaahan, ei ehkä ole yllättävää etten koe itseäni ”ulkosuomalaiseksi”. Määrittelyt hoidan mielummin muilla piirteillä, mutta jos olisi ihan pakko määritellä itsensä sen mukaan mistä maantieteellisistä paikoista on väkisin imenyt vaikutteita, kuvailisin itseäni vaikkapa Suomessa syntymään sattuneeksi, Pohjois-Amerikalla maustetuksi australialaiseksi maailmankansalaiseksi.

Ps. Ja kyllä, tiedän senkin että määritelmän mukaisesti olen tottakai ulkosuomalainen eikä se kovin helposti muutu ellei meiltä aleta riistämään kansalaisuuksia.


Kommentit

  1. Täysin samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Olen lähtenyt Suomesta 50 vuotta sitten. Vuosiin en ole siellä käynyt eikä mitään kaipuuta sinne ole. Jos jotakin ruokia kaipaan niin ranskalaisia siinä tapauksessa, heillähän on tunnetusti maailman paras keittio. Lunta ja pakkasia en liioin kaipaa, trooppisessa Thaimaassa viihdyn ikuisessa kesässä. T-paita, shortsit ja lipokkaat vuoden ympäri, ei tarvitse katsoa ikkunasta ulos mitä pukea päälle. Eri kansallisuuksien kanssa on mielenkiintoista keskustella, kuulee ja oppii aina jotakin uutta. Suomalaisuuden jo tunnen ja sen mitä siihen kuuluu. Olen käynyt 45:ssä maassa ja arviolta 800 kaupungissa. Monta maata on vielä näkemättä.

    • Kiitos kommentista! Tuo on kyllä totta että jokaiselta kansalaisuudelta oppii jotain jos vaan avoimin mielin kuuntelee eikä lähde vertailemaan / arvostelemaan.

  2. Hehe, juuripa ajattelin aika samanlaisia ajatuksia ruotsalaisen kolleegan valitellessa mukavien ruotsalaisten perinteiden vajetta täällä Englannissa! Hyvin on samanlaiset fiilikset!

    • Kiitos kommentista! Mukava kuulla että monilla on samansuuntaisia ajatuksia näistä.

  3. Ihan hyviä huomioita, samastun moneen kohtaan. En itsekään ole oikeastaan koskaan kaivannut juuri mitään suomalaisia ruokia (ruisleivän hamstraaminen Suomessa käydessä jäi monta vuotta sitten) enkä vietä mitään suomalaisia juhlapäiviä ulkomailla ollessani. En myöskään ollut moneen vuoteen minkäänlaisen suomalaisyhteisön ympäröimänä. Viimeisessä työpaikassa tosin oli paljon muita suomalaisia ja oli itse asiassa kivaa puhua päivittäisessä elämässä suomea – vaihtelu virkistää! Totta kai sitä alussa vertailee uutta kotimaata entiseen ja vähän ajan päästä tottuu uuteen normaaliin eikä vertailulle ole enää niin tarvetta.

    • Kiitos kommentista! Tuo on kyllä totta että onhan se kiva välillä puhua Suomea – ihan niinkuin mitä tahansa osaamaansa kieltä, eivät ne käyttämättä kunnossa pysy.

  4. Minulla ei ole enaa henkilokohtaisia kontakteja suomalaisiin, vain internetin kautta. Ei ole minkaanlaista kaipuuta sinne, mutta jos olisi paljon enemman rahaa, toki voisin kayda sululaisia katsomassa. Ennemmin kuitenkin kavisin Englannissa, jossa asuu kaksi tyttaristani perheineen. Suomalaisia ruokia en ikavoi, mutta musiikkia soitan ja laulan karaokessa.

    Suomen ilmastokaan ei kay kuin kesalla. Taalla Ecuadorissa on aina lamminta ja olen tottunut elamaan tropiikissa.

    Poliittiset uutiset Suomesta ovat minulle taysin yhfentekevia, kunhan eivat leikkaa elakkeesta.

    • Kiitos kommentista! Karaoke oli mielenkiintoinen pointti, olen jotenkin aina pitänyt sitä suomalaisten ja korkeintaan japanilaisten huvina – ilmeisesti siihen löytyy sieltäkin kuitenkin mahdollisuuksia?

  5. Kirjoittajan kanssa samaa mieltà. Asunut ulkomailla 58 vuotta, joista 32 Melbournessa… mikà on kotikaupunkini, mutta en luule, ettà koskaan palaan sinne òpysyvàsti asumaan. En kày, enkà ole kàynyt suomalaisten kissanristiàisissà. Nykyisin asun Roomassa. Maailmassa on todella niin paljon ihania paikkoja… olen kàynyt todella monissa, mutta monta on vielà kàymàttà. Suomessa kyllà kàyn lomilla. Elàkettàni saan Sveitsistà ja Austraaliasta.

    • Kiitos kommentista! Hauska kuulla toiselta ”Melbournelaiselta” – sinä olet sitten nähnytkin kuinka tämä kaupunki on muuttunut aika radikaalisti. Kun jo näin lähes 10v:nkin aika asukkaita on tullut miljoonan verran lisää niin voin vaan kuvitella mitä kaikkea 32 vuoden kuluessa on tapahtunut..

  6. En usko että suomalaisilla on moneen muuhun kansalaisuuteen verrattuna kovinkaan vahvaa isänmaallisuutta. Meillä ei pueta päälle lippua, ei myydä mukeja, pipoja ja muuta krääsää Suomen lipun väreillä, ja ihmisen saamiseksi torille pitää olla melkoinen voitto jostain — kuten Euroviisuista.. Suomalainen osaa myös hyvin kertoa mitä kaikkea vikaa Suomessa on. Moderni länsimaalainen ihminen, suomalainenkin, on nykyään syntynyt jossain, asunut ja asuu jossain.

    Voisiko kuvitella että näitä suomalaisten tapaamisia yhdistää lähinnä se, että kävijät ovat joko suhteellisen tuoreita l. paikallista ystäväpiiriä ei oikein kunnolla ole, tai perheettömiä? Kun kotona on lapset, integroituu paremmin myös omaan asuinympäristöön muihin lapsiperheisiin ja samalla kotona tapahtuu jokatapauksessa koko ajan jotain.

    Omasta kokemuksesta en ole koskaan hakeutunut maailmalla ollessa tai asuessa suomalaisten keskuuteen, en tiedä mitään syytä suoranaisesti. ”Pahimmillaan” Suomesta on kaivannut ystäviä kun on itse asunut yksin maailmalla, ruokaa tai mitään muutakaan ei niinkään. Toisaalta kun katsoo ulkomailla asuvia tuttavia, niin esimerkiksi Lontoossa asuvat tutut pitävät hyvinkin paljon keskenään yhteyttä suomalaisten piirissä (enimmäkseen lapsettomia) mutta muualla taas eivät.

    Amerikkalaiset ovat tässä isänmaallisuudessaan mielenkiintoinen tapaus. Toisaalta kansalaiset ovat, puoluesuunnasta välittämättä hyvin isänmaallisia mutta samaan aikaan hyvin ylpeitä juuristaan. Siinä missä eurooppalaisille italialainen tarkoittaa Italiassa syntynyttä ja yleensä asunutta, amerikkalainen on ”italainen” kun hänen esi-isänsä ovat jostain sieltäpäin. Henkilö ei välttämättä ole Italiassa käynytkään, ehkä kerran lomalla, puhumattakaan että osaisi vaikkapa kieltä. Pari kertaa itsekin mennyt lankaan ja kysynyt mistäpäin maata X hän (amerikkalainen) on syntyjään 🙂

  7. Tosi mielenkiintoinen postaus. Sanoit asioita joita olen ajatellut, mutta en ole osannut pukea sanoiksi.


Jätä kommentti

Kategoriat